16-vuotias minä keksisi ratkaisun

Ehkä ei olekaan niin kovin tärkeää, että nuori tulee mukaan juuri Invalidiliiton toimintaan, vaikka tietenkin toivomme, että myös nuoret löytävät liiton toiminnan. Itse kuitenkin ajattelen, että on tärkeintä tukea nuorten kasvua toimijoiksi, joilla on kyky vaikuttaa omaa elämäänsä koskeviin asioihin. 

Invalidiliittoon nuoria kannattaisi houkutella ehkä sillä ajatuksella, että joukossa on aina voimaa. Isolla järjestöllä on vaikutusvaltaa ja osaajia, ja nuoret saavat toisistaan vertaistukea ja peilauspintaa. Lisäksi suuri joukko saa aina äänensä kuuluviin paremmin kuin yksittäiset ihmiset. 

Nuoruuden innolla kohti saavutettavampaa työelämää 

Näitä pohtiessani väistämättä palaan muistelemaan myös kaksitoista vuotta nuorempaa itseäni. Olin viisitoista tai kuusitoista, kun elämäni ensimmäisen kerran astuin sisään Invalidiliiton esteettömän toimitalon ovista Helsingin Mannerheimintiellä, tullakseni perehdytetyksi silloisen INTO-työryhmän toimintaan. INTO oli lyhenne aikanaan olemassa olleelle invalidiliiton nuorisotyöryhmälle. Se teki samaa, mitä Invalidiliiton nuoret vaikuttajat nykyisin. Erona oli se, että se oli suljettu työryhmä, johon oli haku ja jolla oli puheenjohtaja. Kokouksista myös maksettiin kokouspalkkio. 

Mielestäni pohtimisen arvoista on se, millainen merkitys iällä on vaikuttamisasioissa. Olen koko elämäni ajatellut, että olen vain sillä tavalla outo, että kokoukset ja järjestäytyminen jonkin asian puolesta ovat minusta mahtavinta ikinä. Innostun edelleen ryhmistä ja siitä voimasta, joka syntyy, kun ihmiset kokoontuvat pohtimaan ja päättämään yhdessä. Se, että päädyin mukaan INTO-työryhmään on enemmän tai vähemmän määrittänyt koko elämääni tähän mennessä. Sitä en kuitenkaan osaa sanoa, mitä olisi tapahtunut, jos teinitytön kiihkeä vaikuttamisen halu ei olisi löytänyt INTO-työryhmän kaltaista kanavaa. Olisiko se sammunut vai löytänyt muita kanavia? 

Ehdottoman tärkeää on siis olla siellä, missä nuoretkin ovat ja olla mielikuvituksellinen näitä paikkoja pohtiessa. Näin ammattilaisena ja nuoria kohtaavaa työtä tekevänä sen tietää vallan mainiosti ja kuitenkin vasta nyt todella näkee, miten haastavaa sitä on toteuttaa. Huomaan, että minun on jo haasteellista eläytyä nuorten maailmaan ja yrittää pohtia ja nähdä asioita kuten he. Kun nuoria on haasteellista löytää mukaan toimintaan, synnyttää se itseään kiertävän kehän. Kun ei ole nuoria, on vaikea kysyä ideoita siitä, mistä heitä tavoittaisi. Lisäksi vammaiset nuoret eivät ole mukana esimerkiksi avoimessa nuorisotalotoiminnassa kovin sankoin joukoin, joten se poissulkee yhden muuten loogiselta tuntuvan kanavan nuorten tavoittamiseen. Toisaalta mietin myös sitä, eikö vammaisia nuoria kannattaisi etsiä sieltä, missä muutkin nuoret kokoontuvat, eikä olettaa heidän olevan jossain muualla? 

Turvallinen yhteisö antaa tilaa kokeilla siipiään 

On myös tärkeää kohdata jokainen nuori sillä ajatuksella, että hänellä on jotain sanottavaa ja hän kykenee. Tuntuu, ettei nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen merkitystä voi koskaan painottaa liikaa.  Kohtaaminen ja nähdyksi tuleminen synnyttävät parhaimmillaan yhteyden kokemuksen kahden ihmisen välille. Kun yhteys on syntynyt, on helpompi houkutella henkilö tekemään jotain itselleen uutta ja kokeilemaan rajojaan.

Itselleni ainakin nuorena oli valtavan merkityksellistä se, että joku näki minut ja uskoi minuun. Ensin saatoin ryhtyä johonkin kutkuttavaan, mutta hieman arveluttavalta tuntuvaan ihan vain siksi, että tiesin jonkun näkevän minussa potentiaalia. Kun pääsin juttuun sisään ja innostuin todella, ei paluuta enää ollut. En muista, että INTO-työryhmään hakeutumiseen olisi liittynyt tällaisia epäilyksen tunteita, mutta muita sellaisia tilanteita on elämässä kyllä ollut.  

Olen pohtinut monta kertaa pitäisikö nuorten vaikuttajien tapahtumien ikäraja laskea kahdeksastatoista viiteentoista. Tuntuu, että jos vaikuttamisen kipinä on syttyäkseen, se syttyy nimenomaa teini-iässä. Sitä olisi hyvä ruokkia, jotta se pysyy elossa. Toki vammaisuus ei automaattisesti tarkoita, että nuori olisi erityisen kiinnostunut vaikuttamaan vammaisten asioihin. Nuoret ovat ensisijaisesti nuoria, vaikka heillä olisikin vamma ja se tarkoittaa, että he ovat kiinnostuneita vaikuttamaan monenlaisiin asioihin. Toki se on sitten aivan toinen keskustelu, onko nuorta ohjattu elämään Ja kokemaan asioita myös vammakuplan ulkopuolella. Tai toisaalta, onko hän edes ymmärtänyt ja päässyt käsittelemään omaa vammaansa.  

Jos pystyisin muistamaan mitä teini-ikäinen minä on vaikuttajapolkunsa alussa ajatellut ja mikä häntä on vetänyt yhä syvemmälle siihen maailmaan, uskon, että nuorten houkutteleminen mukaan toimintaan olisi helpompaa. Ei ole enää kuitenkaan kovin helppoa muistaa. Ehkä minua vetivät mukaan se, että olin imarreltu, kun joku muu oli pyytänyt minua ja se, että tunsin kuuluvani porukkaan. Tunsin, etten ollutkaan ainoa, joka koki tarvetta tehdä asioille jotakin.  

Korona-aika on varmasti vaikuttanut myös nuorten intoon vaikuttaa asioihin. Ihmisistä eristäytyminen tai eristetyksi tuleminen ja oman terveyden puolesta pelkääminen on uuvuttavaa, ja kaikki energia on muutaman viime vuoden aikana voinut mennä jokapäiväisestä elämästä selviämiseen. Silloin vaikuttamiseen ei tietenkään ole jäänyt voimavaroja, ja vaikka voimavaroja olisi ollut, on jatkuva verkossa kokoontuminenkin pitkässä juoksussa uuvuttavaa. Siksi onkin tärkeää viestiä, että tukea tarjoava ja lämmin yhteisö, jossa aidosti kohtaamme toisemme ja saamme äänemme kuuluviin, on yhä olemassa.