Kolikon oikeudellinen puoli voimavararajauksesta

Vammaispalvelulaki, joka rakentaa usealla eri palvelu- ja tukimuodolla peruspilarit vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuudelle ja syrjimättömyydelle ansaitsisi hyvää ja rakentavaa keskustelua. Erityinen tarve olisi hyvin pohdituille, perustelluille argumenteille, juridiikkaa unohtamatta. Tervetullutta olisi kestävien ratkaisuvaihtoehtojen esittäminen, väitettyjen ongelmien laajuuden osoittaminen sekä näistä aiheutuvien muutosvaihtoehtojen vaikutusten arviointi, ei pelkästään kritiikin siementen kylväminen. Nyt keskustelua on vienyt kuin pässiä narussa yksisuuntainen kritiikki voimavararajauksesta henkilökohtaisessa avussa.

Argumenteissa on vahvasti nojauduttu vammaisten väliseen yhdenvertaisuuteen ja väitteeseen siitä, että henkilökohtaisen avun voimavararajaus rikkoisi tätä yhdenvertaisuutta. Samalla on todettu myös, että voimavararajaus olisi vastoin YK:n vammaisten henkilöiden yleissopimusta. Kumpikaan esitetyistä väitteistä ei ole yksiselitteisesti oikein. On siis välttämätöntä tuoda keskusteluun kolikon toinen, oikeudellinen puoli ilman populistista maalailua.

Yhdenvertaisuus ei tarkoita samaa palvelua kaikille

Yhdenvertaisuuden keskeinen tavoite on estää syrjintä henkilöön liittyvän syyn perusteella. Henkilöön liittyvä syy voi olla esimerkiksi erilainen vamma, sairaus, sukupuoli tai etninen tausta. Perustuslain 6 §:ssä ilmaistaan paitsi perinteinen vaatimus oikeudellisesta yhdenvertaisuudesta, myös ajatus tosiasiallisesta tasa-arvosta. Pykälä sisältää yleisen yhdenvertaisuuslausekkeen ja syrjintäkiellon.

Usein yhdenvertaisuus ymmärretään väärin. Yhdenvertaisuus ei tarkoita kaikille samaa palvelua tilanteessa, jossa olosuhteet henkilöillä ovat erilaiset. Tosin samoissa olosuhteissa ja lähtökohdissa olevia vammaisia henkilöitä tulee kohdella yhdenvertaisesti. On siis kyettävä erottamaan, milloin vammaisilla henkilöillä on tilanteeseen vaikuttavat samat olosuhteet ja lähtökohdat ja milloin erilaiset.

Yhdenvertaisuutta ei ole se, että vammaisia henkilöitä kohdellaan muodollisesti samankaltaisesti tarjoamalla heille tismalleen saman nimisiä tai -sisältöisiä palveluita tilanteessa, jossa vammaisen henkilön yksilölliset olosuhteet, tarve ja muut seikat edellyttäisivät erisisältöistä palvelua. Vammaiset henkilöt eivät ole samanlaisia, eikä heillä ole samoja tarpeita.

Henkilökohtainen apu on positiivista erityiskohtelua

Esitetty uusi vammaispalvelulaki lähtee vahvasti vammaisen henkilön yksilöllisestä tarpeesta ja siitä, että laissa olevilla erilaisilla palveluilla voidaan tukea yksilöllisesti vammaisen henkilön osallisuutta ja yhdenvertaisuutta. Henkilökohtainen apu on selkeästi lakiesityksessä oleva apuun ja tukeen liittyvä palvelu, joka ei ole tarkoitettu pääasiallisesti hoivaan, hoitoon tai vammaisen henkilön taikka toisen henkilön turvallisuuden varmistamiseen. Samalla se on palvelu, missä vammaisen henkilön on kyettävä itse tai tuettuna määrittelemään avun tarpeensa.

Palveluun liittyvät tunnusmerkit ovat siis selvät. Näissä tilanteissa henkilökohtaista apua kyseiseen toimintaan tarvitsevalla vammaisella henkilöllä on eri olosuhteet kuin henkilöllä, joka ei kykene edes tuettuna määrittelemään avun tarvettaan. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö on tältä osin vakiintunut ja henkilökohtaiselle avulle asetettu voimavararajaus on hyvin alhaisella tasolla. Tilanteissa, joissa vammainen henkilö kykenee tuettuna tuomaan oman tahtotilansa kyseisessä toiminnassa esille, on hänellä oikeus henkilökohtaiseen apuun. On myös huomioitava, että usea kehitysvammainen ja autistinen henkilö on voinut saada henkilökohtaista apua niihin toimiin, joissa hän on kyennyt määrittelemään avun tarpeensa.

Jos asiaa ajatellaan toisinpäin, olisi siis syrjintää järjestää hoivaa, hoitoa ja turvallisuuden varmistamiseen liittyvää henkilökohtaista apua vammaiselle henkilölle, joka ei tällaista palvelua tarvitse. Tarvitaan siis positiivista erityiskohtelua, joka voidaan turvata juuri erityyppisillä vammaispalveluilla. On myös huomioitava, että perustuslakivaliokunnan käytännön mukaisesti eri tilanteissa olevia henkilöitä ei tule kohdella samoilla tavoin, vaan eri tavoin tosiasiallisen yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi. Voimavararajauksella onkin tässä yhteydessä tosiasiallisen yhdenvertaisuuden tavoite.

YK:n vammaisyleissopimus ei edellytä nimenomaan henkilökohtaista apua

Mitäpä asiaan sanoo YK:n vammaisten henkilöiden yleissopimus ja sen tulkinnassa huomioon otettava YK:n yleiskommentti? Tässä kohtaa oikeus kiinnittyy artiklaan 19 Eläminen itsenäisesti ja osallisuus yhteisössä. Artikla velvoittaa lähinnä siihen, että kansallisvaltioiden on toteutettava tehokkaat ja asianmukaiset toimet tehdäkseen vammaisille henkilöille helpommaksi nauttia itsenäisestä elämästä täysimääräisesti sekä helpottaakseen heidän täysimääräistä osallisuuttaan ja osallistumistaan yhteisöön. Tämä on tehtävä muun muassa varmistamalla, että vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa sekä se missä ja kenen kanssa he asuvat, eivätkä he ole velvoitettuja käyttämään tiettyjä asuinjärjestelyjä. Vammaisten henkilöiden saatavissa on oltava valikoima kotiin annettavia palveluja sekä asumis- ja laitospalveluita sekä muita yhteiskunnan tukipalveluja mukaan lukien henkilökohtainen apu, jota tarvitaan tukemaan elämistä ja osallisuutta yhteisössä sekä estämään eristämistä tai erottelua yhteisöstä.

Sopimus edellyttää, että kaikilla eri tavoin vammaisilla tulee olla oikeus itsenäiseen elämään. Tarkoittaako velvoite kansallisvaltiolle sitä, että itsenäistä elämää voidaan tukea vain henkilökohtaisella avulla? YK:n vammaissopimuksen yleiskommentin artikla 19 (b) kohta 30 toteaa, että itsenäistä elämää tukevien palveluiden nimi, tyyppi tai laji voivat vaihdella suhteessa kulttuurillisiin, taloudellisiin ja maantieteellisiin eroihin liittyen. Tukipalveluja voi siis olla erilaisia. Myös itse artikla luettelee erilaisia tukipalvelumahdollisuuksia. Kuitenkin tukipalveluita järjestettäessä kansallisvaltioita sitoo se, että tukipalveluiden tulee olla suunniteltu siten, että ne tukevat elämistä yhteisössä ja niiden tulee estää eristäminen ja erottelu muista. Tämän lisäksi tukipalvelun tulee olla tarkoitukseensa sopiva ja mahdollistaa osallisuus yhteisössä. Vammaisella tulee olla mahdollisuus valita näissä puitteissa. On siis kiinnitettävä huomiota siihen, että itse YK:n vammaisten henkilöiden yleissopimuksen 19 artikla ei edellyttäne nimenomaan henkilökohtaisen avun järjestämistä itsenäisen elämän ja yhteisöllisen osallisuuden turvaamiseksi kaikissa tilanteissa. Esitys vammaispalvelulaiksi on tämän mukainen.

Asiaan vaikuttaa kiinteästi se, että vammaispalvelulakiesitys sisältää kolme erilaista palvelua (joiden tavoite ja tarkoitus on sama: itsemääräämisoikeuden, osallisuuden ja yhdenvertaisuuden lisääminen): valmennus ja tuki, asumisen tuki sekä henkilökohtainen apu. Nämä kaikki vastaavat yksilöllisiin avun ja tuen tarpeisiin. Ne tukevat YK:n vammaisyleissopimuksen mukaisesti täyttä osallistumista ja elämistä yhteisössä ja ne estävät eristämisestä ja erottelua muista siten, kuin Yleiskommentin 19 b edellyttää. Samalla kun ne nimenomaan turvaavat henkilön autonomiaa.

Vammaisten oikeudet edellyttävät lain toteutumisen seurantaa

On ihmisoikeuskysymys, että eri tavoin vammaiset henkilöt saavuttavat yhdenvertaisesti itsenäisen elämän, itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden yhteiskuntaan. Vammaispalvelulakiesitys antaa tähän hyvät mahdollisuudet. Uusia toimintakäytänteitä ja niiden kehittymistä on seurattava. Jos virheellinen lain toimeenpanon aiheuttaa oikeusturvaloukkauksia, on syytä kiinnittää huomiota lain toimeenpanoon. Vika ei aina löydy laista, vaan myös toimintakäytännöistä ja lopulta ihmisten arvoista. Tarvittaessa on ryhdyttävä korjaaviin toimenpiteisiin.