Oletuksia kiusaamisesta

Kiusaaminen ajoittui yläkouluaikaan. Se oli monimutkainen ryhmäpsykologinen vyyhti, jossa oppilaiden keskuuteen syntyi valtaa ja hierarkioita. Muistelen, että hierarkiat perustuivat asuinpaikkoihin, vaatteisiin, sosiaalisiin suhteisiin, sosioekonomiseen asemaan – ja toisaalta ei mihinkään näistä. Eniten kiusaavilla oli hallitsematonta kasvamisen raivoa ja vakavia tunnesäätelyn ongelmia. Arvelen, että heidän mieltään mustensi toistuvasti kohtaamatta jäänyt paha olo.

Kuinka helppoa ja epäoikeudenmukaista olisikaan olettaa, että kiusaaminen johtui ”oppilaasta, joka käytti hammasrautoja”, ”oppilaasta, joka käveli ontuen” tai ”oppilaasta, jolla oli huono iho”. Olihan minullakin hammasraudat, niin kuin lukuisilla seiskaluokkalaisilla! Olin näkyvästi ylipainoinen ja kelailin kömpelösti pyörätuolillani. Kuuntelin Tenavatähtiä ja mikä nolointa, kuljin kouluun taksilla. Olisi ollut ainakin sata syytä matkia liikkumistyyliäni, sprayata toppatakkini hajuvesillä tai muutoin nöyryyttä identiteettiäni. Jotta en joutunut kiusaajien uhriksi, valitsin paikkani hiljaisista hyväksyjistä. 

Kiitollisuutta ja syyllisyyttä 

Usein oletetaan, että kiusaaminen johtuu oppilaan vammaisuudesta. Tai että kaikki vammaiset henkilöt ovat kouluvuosinaan joutuneet kiusatuiksi. Ollessani ysiluokalla vieraan koulun opettaja pyysi minua puhumaan omalle seiskaluokalleen, jossa oli ilmennyt nimittelyä. ”Puhu heille järkeä”, hän pyysi. Vammaisuudesta pystyin puhumaan, mutta kiusaajan rooliani en ollut vielä tiedostanut, saati käsitellyt. Kerran eräs tuntemani terapeutti otaksui, että mieleni vain torjuu traumaattisia muistoja, kun kerroin, ettei minua ole koskaan kiusattu. 

Aikuisuudessa oman hyväosaisuuden ymmärtäminen on tuottanut paitsi kiitollisuutta myös syyllisyyden tunnetta. Miksi minulla oli aina niin helppoa? Miksi perheeni hyväksyi minut, vaikka monet ystäväni kokivat kiusaamista myös kotioloissa? Miksi minä sain nauttia kouluinkluusiosta ja ystävieni seurasta, kun samaan aikaan jotkut tuttavani kokivat rankkaa syrjintää ja kiusaamista erityiskoulussa? Saattoiko käydä niin, että vaikeavammaisuuteni jopa suojeli minua kiusaamiselta? 

Kokemustoimijat rakentamaan moninaisempia yhteisöjä 

Sen sijaan, että jämähdämme pohtimaan kiusaamisen syitä, toivoisin rohkeampaa keskustelua tulevaisuuden innovaatioista. Innovatiivinen kasvatusalan ammattilainen voisi kutsua järjestön kuten Invalidiliiton kokemustoimijoita päiväkotiin tai kouluunsa. Syntyisi varhaista ymmärrystä ihmisten moninaisuudesta. Voisimmeko kouluttaa vammaisia nuoria empatiataitojen ja kunnioittavan puheen valmentajiksi? Viesti saatettaisiin ottaa vastaan paremmin, kun se tulisi nuorelta nuorille. Tästä hyvänä esimerkkinä on Invalidiliiton videolla esiintynyt turkulainen Vilma, joka valistaa ala- ja yläkoululaisia vammainen-sanan käytöstä. Entä voisimmeko vammaisjärjestöissä ottaa isompaa roolia eri ikäisten kiusattujen tai kiusaajien tukemisessa? 

Kirjoittamalla kiusaamisesta häpeäni hieman hälveni. Vaikka tämä blogi tulee tuskin tavoittamaan luokkatovereitani, joita kiusasimme, haluan silti pyytää anteeksi. Anteeksi, etten voinut edes moikata tai katsoa silmiin.