Invalidiliiton kotisivulla kunnioittamisen ja puuttumisen periaatteet on määritelty näin: ”Olemme jokainen erilaisia. Hyväksy jokaisen tapa olla läsnä, liikkua ja osallistua omana itsenään. Kunnioita jokaisen itsemääräämisoikeutta ja oikeutta määritellä itse itsensä sekä henkilökohtaista fyysistä ja psyykkistä tilaa. Kunnioita myös toisten yksityisyyttä ja käsittele arkoja aiheita kunnioittavasti. Puhu kunnioittavasti myös heistä, jotka eivät ole läsnä. Jokaisella on velvollisuus puuttua loukkaavaan puheeseen, huonoon käytökseen, kiusaamiseen ja epäasialliseen kohteluun”.
Koen, että myös toisten arvostaminen on yksi tapa osoittaa kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan. Vapaaehtoistoiminnassa, hallituksen tai yhdistyksen jäsenenä ja järjestötoimijana käytöksen portinvartijaa ei löydy ulkopuolelta, vaan jokainen sisäistää turvallisen tilan periaatteet omalla tavallaan. Se vaatii meiltä kaikilta hereillä olemista ja rohkeutta.
Suomalaisille on tyypillistä olettamus, että kaikilta löytyy hurttia huumorintajua ja että vitseillä voi keventää mukavasti tunnelmaa. Ehkä juuri tämän vuoksi asiattomiin vitseihin on vaikea puuttua, myös silloin kun ne sisällöltään kohdentuvat johonkin läsnä- tai poissaolevaan kanssaihmiseen. Vitsin tai läpän tarkoitus on naurattaa, ei vakavasti otettavaksi. Vitsin kohteeksi joutunut läsnäolija sen sijaan ottaa kopin kahdesta pallosta. Ensin asiasta, jossa hän kokee joutuneensa arvioinnin tai vähättelyn kohteeksi, ja toiseksi haasteeseen puuttua vitsin sisältöön, koska voisi leimautua vaikka tosikoksi.
Omakohtainen kokemukseni liittyy vastaavanlaiseen läpän heittoon. Silloisessa työyhteisön palaverissa minut nimettiin kollegani muistin jatkeeksi. Nähtävästi nimike sopi muille kollegoille, kukaan ei nimittäin puuttunut enkä itsekään hämmennykseltäni osannut. Näin jälkikäteen, olihan se hauskan kuuloista. Toisesta näkökulmasta ajateltuna tällainen vitsin varjolla tehty nimenanto saattaa jäädä askarruttamaan ja kaihertamaan mieltä, varsinkin jos vitsejä itsestään alkaa kuulla toistuvasti. Se voi vaikuttaa kenen tahansa kokemukseen itsestään ja roolistaan vaikkapa yhdistyksen vapaaehtoistoimijana. Ei olekaan itsenäinen toimija, vaan toisten avustaja tai jatke.
Aluksi puhe ja käytös voi olla hyvinkin hienovaraista ja tahatonta, jolloin siihen on vaikeaa reagoida. Vakavammaksi voi mennä käytös ryhmissä tai vuorovaikutustilanteissa, jossa ryhdytään puhumaan selän takana epämiellyttäviä asioita kanssaihmisestä. Kiusaaminen voi kehittyä hiljalleen. Se voi alkaa naureskelusta toisen kommenteille ja kuittaantua vitsinä tai läppänä. Ajan kuluessa kohtaamiset voivat muuttua mitätöimiseksi ja asioiden ja tehtävien ulkopuolelle jättämiseksi. Tätä kehitystä tehostetaan ilmein ja elein, pyöritellään silmiä ja käännytään poispäin. On tärkeää oppia tunnistamaan ja ymmärtämään epäasiallisen käytöksen toimintamekanismi ja ilmenemistavat.
Haluaisitko sinä olla tällaisen käytöksen kohteena? Vanha suomalainen sananlasku sanoo ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kestät vaikeuksia, saat lopussa palkkion. Ohjaako vanha sananlasku käsitystämme edelleen? Olemmeko edelleen kiinni ammoin muodostuneessa häpeäkulttuurissa, joka estää puheeksi oton? On hyvä muistaa, että olemme kaikki yksilöitä ja meillä jokaisella on oma ihmisarvomme.
Helpommin sanottu kuin tehty, voisi turvallisen tilan periaatteista lausahtaa, jos ne uhkaavat jäädä sanahelinäksi ja näennäisperiaatteiksi. Mutta yhdessä sopien ja yhteisvoimin voimme saada periaatteet käyttöön ja vielä niin, ettei kukaan koe tulleensa väärin kohdatuksi tai kohdelluksi. Rohkeus ottaa puheeksi asioita kumpuaa usein ajatuksesta, että siitä hyötyvät kaikki. Tiedemaailma on tutkinut ja tunnistanut sosiaalisen rohkeuden käsitteen. Sosiaalisesti rohkean ihmisen tavoitteena on edistää yhteistä hyvää. Hän tukee kanssaihmistä, vaikka saattaa itsekin joutua kärsijäksi. Voimaa osoittaa rohkeutta syntyy, kun kokee käsillä olevan tilanteen epäoikeudenmukaisena. Annetaan kollektiivinen lupa meille kaikille toimia sosiaalisesti rohkeasti ja puuttua asiattomiin ilmaisuihin.
Oman toiminnan itsearviointi ja toiminnan tarkastelu eli itsereflektio, on taitolaji. Se voi antaa itselle tilaisuuden tiedostaa oman tavan toimia tai puhua ja mahdollisuuden miettiä mitä jatkossa tekisi toisin tai miten jatkossa sanoisi. Itsensä äärelle on välillä pysähdyttävä ja arvioitava toimintaansa. Voisimme kaikki osaltamme ja riittävällä vakavuudella pohtia, miten itse huolehdimme siitä, että kunnioittaminen ja puuttuminen sekä kuuntelu ja oivaltaminen, sisäistyisivät käyttäytymisemme periaatteiksi. Tällä tavalla arvostaisimme toisiamme siellä missä ikinä tapaamme. Se vahvistaa luottamusta toisiimme ja kokemusta aidosti turvallisesta tilasta.
