Ulkopuolella – toteutuuko yhdenvertaisuus vammaisten ihmisten arjessa?

Itsellenikin on jo elämän tässä vaiheessa muodostunut lukuisia rooleja. Tiiviistä perheyhteydestä seitsemän työntekijän, henkilökohtaisen avustajan, pientyönantajasta juridisen asiantuntijan rooliin, usean henkilön oikeuksien vastuunkantajaksi ja toteuttajaksi jne.

Olen pohtinut pitkään matkaani erityisesti vammaisten ihmisten oikeuksien ajajana. Mitä kolmenkymmenen vuoden aikana on saavutettu, ovatko ihmisten kohtaamiset muuttuneet? Miten yhteiskunta huomioi tarpeita ja ottaa meidät mukaan tai samalla sulkee meidät ulkopuolelle?

Lyhyesti vastaten voi todeta, että paljon on menty eteenpäin ja meidän vaikeimminkin vammaisten ihmisten oikeudet ymmärretään yhä vahvemmin kiinnittyvän yhdenvertaisuuteen ja siihen, että myös meillä on ihmisoikeuksia. Jostain kumman syystä tämä ei kuitenkaan näy yhtä vahvasti kanssaihmistemme ajatuksissa ja toimissa kuin esimerkiksi muiden vähemmistöryhmien kohdalla.

Meidän vammaisten ihmisten rooli yhteiskunnassa on edelleen toissijainen ja lokeroiva. Meidän elämänpiirimme mielletään vammattoman väestönosan elämänpiiristä erilliseksi. Meidän ei ajatella käyttävän ravintoloita, kauppoja ja kouluja tai vievän lapsia päivähoitoon tai olevan tasa-arvoisia parisuhteen kannattelijoita siinä missä muutkin. Pikemminkin meidät käsitetään helposti lähinnä hoidon ja hoivan kohteiksi, vaikka monien vammaisten arkielämä ei eroa mitenkään vammattomien arjesta.

Blogia kirjoittaessani ja katsoessani muutamaa taaksejäänyttä päivää, huomaan jo unohtaneeni, miten erilaista kohtelua olen saanut liikuntavammani takia. Silmiinpistävä toistuva kaava näissä tilanteissa on, että kanssaihmiset, jotka syyllistyvät syrjintään, eivät itse edes havaitse sitä, vaan pitävät toimintatapojaan täysin normaaleina ja suorastaan kohtuullisina vastaantuloina.

 Miten eriarvoisesta kohtelusta voi päästä edes piirun verran eteenpäin 

Esimerkiksi eräänä päivänä olin kutsuttuna asiantuntijapuheenvuoron pitäjäksi. Viikkoa ennen tilaisuutta minua pyydettiin yllättäen pitämään puheenvuoroni etäyhteyksin, kun kaikki muut asiantuntijavieraat toivotettiin puhumaan tilaisuuteen livenä ja kohtaamaan runsaslukuisesti sidosryhmiä. Etäyhteyttä toivottiin minulta, sillä kohtuullisen suuren tapahtumajärjestäjän puhujakoroke oli esteellinen. Toisena päivänä majoittauduin tunnetussa hotelliketjussa. Hotellilla ei ollut inva-parkkipaikkaa tai yleisöparkkipaikalta esteetöntä sisäänkäyntiä. Aamiaistilaan piti kiertää pitkä matka ulkokautta, kun muut hotellivieraat pääsivät astelemaan suoraan lämpimässä aamupalapöytiin.

Tässä vain muutama esimerkki jokaviikkoisista tilanteista. Vammaisten ihmisten ihmisoikeuksien uranuurtajana Suomessa pidetty, jo edesmennyt Kalle Könkkölä opetti minulle nuorena tyttönä ja esimiehenäni, että älä koskaan mene tilaisuuksiin, joihin sinut pitää kantaa, joissa joudut puhumaan auditorion takaa tai eri paikasta kuin muut tai missä ei ole inva-wc:tä. Itse nuorena ja kilttinä lakimiehenä olin tottunut noudattamaan meille vammaisille opetettua nöyrää mallia, kiitollisuudesta päästä edes jonnekin. Kiitän kuitenkin Kallea siitä, että hän avasi minulle oikean käsityksen ja toimintatavan, miten syrjinnästä ja eriarvoisesta kohtelusta voi päästä piirun verran eteenpäin. Meidän on itse näytettävä omalla vankkumattomalla esimerkillämme tietä sille, että emme hyväksy erilaista kohtelua emmekä nöyrry siihen, että kierrämme päästäksemme jonnekin korttelin ympäri, alistumme jopa henkeämme vaarantaen erilaisiin itsemurhaluiskiin tai kannettavaksi, ja että myös meillä on oikeus puhua sieltä mistä muut puhuvat ja ennen kaikkea, ettei meistä voida puhua ihan miten vain.

Valitettavasti myös viimeaikaisissa julkisissa keskusteluissa, aina vammaisiin vaikuttaviin työmarkkinaneuvotteluihin asti, on ollut havaittavissa apua tarvitsevien vammaisten ihmisten ihmisoikeuksien ja itsenäisen elämän vähättelyä ja asettamista eriarvoiseen asemaan. Lisäksi vammaiset niputetaan yhdeksi ryhmäksi: ei kyetä erottamaan sitä, että pelkkä liikuntavamma ei tarkoita ymmärryksen vammaa tai päinvastoin. Vain teot puhuvat puolesta, eivät sanat. Vastuu tästä on myös meillä itsellämme. Useimmiten nimittäin syrjintään syyllistyvä henkilö ei edes itse ymmärrä, että hänen tapansa toimia on syrjivä.