Valta kunnassa – onko kaikki hyvin?

Vammaiset ihmiset totuttelivat invalidihuoltolain jälkeiseen elämään ja kuntien sosiaalihuollon ammattilaiset opettelivat käyttämään kunnallista itsehallintoa vammaispalvelulain soveltamiseen ja palvelujen toteuttamiseen.

Samaan aikaan, kun kunnat ovat saaneet korvamerkitsemättömiä valtionapuja palvelujen järjestämiseen, sosiaalioikeuden asiantuntija Tapio Räty on koonnut paksuja käsikirjoja kuntien vammaispalvelulain soveltamista koskevista hallinto-oikeuksien ratkaisuista. Vammaiset ihmiset ovat saaneet tehdä kuntien vammaispalvelupäätöksistä lukuisia muutoksenhakuja, jotka ovat työllistäneet ison joukko lausuntoja kirjoittavia terveydenhuollon ja vammaispalvelujen ammattilaisia sekä myös hallinto-oikeuksien lakimiehiä.

Toimiessani Invalidiliiton aluetyöntekijänä näin, miten eri kunnissa vammaispalveluja järjestettiin eri tavoin ja eri tasoisesti. Kuntien erilaiset mahdollisuudet ja resurssit aikaansaivat vammaispalvelujen kirjavan toteutuksen, vaikka vammaispalveluilla pitäisi edistää vammaisten kuntalaisten yhdenvertaista osallisuutta yhteiskunnassa. 

Palvelurakenteille etsitään edelleen suuntaa

Lääninhallitukset toteuttivat vuosina 1998-2003 sosiaalihuollon erityisryhmien palvelujen (lastensuojelu, mielenterveys, päihdepalvelut ja vammaispalvelut) verkosto-hankkeen. Hankkeen johtopäätös oli, että sosiaalipalvelujen erityispalvelut hyötyisivät kuntia suuremmalla alueella tehtävästä yhteistyöstä ja osaamisen vahvistamisesta. Mutta hanke päätyi kuitenkin siihen, että erityispalveluja ei kannata kehittää peruspalveluista erillisinä, vaan ensisijassa tarvittaisiin peruspalvelujen kehittämistä. Siitä päästiinkin  seuraamaan palvelurakenteiden uudistamisyrityksiä, jotka käynnistyivät peruspalveluja ja kuntarakenteita uudistaneesta Paras-hankkeesta.  Sosiaali- ja terveyspalvelujen hallinto- ja palvelurakenteiden uudistamisen virityksissä sosiaalihuollon erityispalvelut ovat valitettavasti jääneet sivurooliin ja vammaispalvelujen kehittäminen on jäänyt SOTE-uudistuksen jalkoihin.  

Mielestäni sote-uudistuksen tässä vaiheessa tulisi rehellisesti tunnustaa, että uudistus on ymmärrettävä vain terveydenhuollon hallinto- ja palvelurakenteen sisäisen integraation ja kehittämisen hankkeena. Pitäisikö sosiaalipalvelut sen sijaan sijoittaa ja integroida ennemmin edistämään ihmisten kouluttautumista, työllistymistä ja omien potentiaalien vahvistamista?

Vammaisten ihmisten osallisuus on välttämätöntä 

Invalidiliitossa olen saanut olla taustavaikuttajana mukana niin palvelurakenteita kuin palvelujen sisältöä kehittäviin lainsäädännön uudistuksiin. Lainsäädäntövaikuttamisen lisäksi on tärkeää kehittää myös toimintakulttuureja. Viimeaikoina olen saanut työskennellä Invalidiliiton edustajana VamO-hankkeessa, joka kehittää vammaispalveluja asiakaslähtöisesti. Palvelu- ja hallintokulttuurien murros järjestelmälähtöisestä ajattelusta kohden asiakaslähtöisempiä muotoja tarvitsee hyvää johtamista sekä uutta asennetta niin ammattilaisilta kuin asiakkailtakin. Palvelujen asiakaslähtöisyys tarkoittaa sitä, että eri tavoin vammaisten ihmisten yksilölliset tarpeet tulee huomioida palvelujen järjestämisen lähtökohtana. Lisäksi kuntia laajemmilla alueilla järjestettävien vammaispalveluiden organisoimisen tulisi mahdollistaa erilaisten järjestämistapojen vaihtoehtoja nykyistä paremmin.

Vammaispalvelujen asiakkaiden osallisuutta hyödyntävä kehittäminen on toteutunut yhteiskehittämisenä ja uusien toimintatapojen käyttöönottona. 
Vammaispalvelujen toteutumisen ja vaikutusten arvioimisessa sekä vammaisten ihmisten yhdenvertaisen osallisuuden edistämisessä voi tukeutua YK:n yleissopimukseen vammaisten henkilöiden oikeuksista. YK:n vammaissopimus korostaa, että vammaiset ihmiset on otettava mukaan meitä koskevaan päätöksentekoon. Vammaisten ihmisten oma ja heidän läheistensä osallisuus on välttämätöntä, jotta voidaan mahdollistaa ja tukea vammaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden toteutumista.

Kohtaamisissa ja palveluissa tarvitaan ymmärrystä vammaisuudesta

Vammaisten henkilöiden tarpeiden tunnistamista tarvitaan yhteiskunnan kaikilla eri osa-alueilla, koska vammaiset ihmiset ovat integroituneet yhteiskuntaan. Kaikkien peruspalvelujen eri ammattilaiset tarvitsevat osaamista vammaisuuden ilmiöstä. Myös vammaisuuden erityisosaamista vaativat palvelut ja osaaminen on tarkoituksenmukaista organisoida osaksi yleisiä palvelurakenteita. Vanhaa: ”poissa silmistä, poissa mielestä” -palvelu- tai laitosajattelua ei enää vammaispalveluissa tarvita. Vammaispalveluilla on merkittävä rooli edistää eri tavoin vammaisten ihmisten yhdenvertaista osallisuutta yhteisöissään ja yhteiskunnassa.

Järjestötoimijana olen nähnyt, kuinka vammaisjärjestökenttä on edelleen pirstoutunut lääketieteellisten diagnoosien perusteella.  Palveluista järjestämisestä vastuullisilla tahoilla on ollut vaikeuksia löytää vammaisjärjestöistä kumppania ja kulloinkin oikeaa yhteistyötahoa, jolloin vammaisjärjestöt ovat valitettavan usein jääneet palvelujen kehittämisen ulkopuolelle. 

Vammaisjärjestöjen keskinäistä sekä eri alojen ammattilaisten kanssa tehtävää yhteistyötä tarvitaan jatkossa määrittämään esim. yksilöllistä avuntarvetta, välttämättömien palvelujen sisältöjä sekä laatu-, esteettömyys- ja jatkuvuuskriteerejä. Monialaisen toimintakyvyn ja vammaisuuden kokemustietoa, toimintakyvyn rajoitteiden vaikutusten ymmärtämistä ja tarpeita vastaavien ratkaisujen löytämisen osaamista tulee sisällyttää eri alojen ammattilaisten perus- ja täydennyskoulutukseen. Vammaisjärjestöjen yhteistä arviointi- ja vaikuttamistyötä tarvitaan edelleen myös vammaisten ihmisten mukaan ottamista varmistavien palvelu-, kunta-, seutu- ja maakuntastrategioiden muodostamiseen.

Kiitän lämpimästi Invalidiliittoa hyvästä näköala- ja työskentelyalustasta 25 vuoden ajalta. Elokuussa aloitan työskentelyn Helsingin kaupungin vammaisasiamiehen tehtävissä. Kaupungin organisaatiossa tehtävänäni on vahvistaa kaikkien eri tavoin vammaisten ihmisten ja heidän läheistensä äänen kuulumista ja osallisuutta kaupungin kehittämisessä. Teen jatkossakin yhteistä työtä toisten kaupunkien, kuntien, mahdollisten maakuntien sekä järjestötoimijoiden kanssa niin, että vammaisten ihmisten oikeudet ja yhdenvertainen osallisuus voivat toteutua paikallisissa ja alueellisissa ihmisyhteisöissä ja palvelurakenteissa.